6.11.2014

Myyjäiset

Vanhoillislestadiolaisten piirissä kukoistaa myyjäisperinne. Äidit leipovat hulluna kakkusia, piirakoita, ompelevat vaatteita ynnä muuta myyjäisiä varten. Yksikin äiti sai tehtäväksi seitsemän täytekakkua, vaikka vierellä pyörii kymmenen muksua. Riittääkö sillä viikolla enää aikaa lapsille, kun on kakkusia pyöriteltävinä? No, ainakin riittää aikaa Jumalalle ja taivaspaikalle.


Miksi pitää leipoa?
Rauhanyhdistyksen myyjäisiin on leivottava, kun nakki napsahtaa. Kieltäytyminen ei oikein ole terveelle äiti-ihmiselle sallittua, eikä oikein muillekaan. Rauhanyhdistys tarvitsee rahaa pyörittääkseen toimintaa, maksaakseen puhujapalkkioita ja muita toiminnasta syntyviä kuluja. Kaikki tuotto on työtä taivaspaikan eteen.


Uhkapeliäkö?
Eikös narutuksen voisi katsoa uhkapeliksi? Siinähän otetaan narusta kiinni ilman, että luvataan palkkiota. Kaikki eivät voita kuitenkaan, mutta jokainen naru maksaa. Toki rahaa menee jumalanlasten työn hyväksi. Uhkapeli ei muutoin ole sallitua, se on syntistä yrittää tavoitella maallista mammonaa ilman omaa työtä.


Ostamispakko?
Onko siinä taas mitään järkeä, että ensin leivot hulluna ja sen jälkeen ostat hulluna? Ensin kuluu rahaa tarvikkeisiin ja sitten ostamiseen. Ei ne kulut tasaisesti mene kuitenkaan. Toinen jäsen antaa enempi rahaa työllään ja tarvikkeillaan kuin toinen. Joku ei tee mitään, eikä osta mitään - ehkä pullakahvit vain. Kakkuset maksavat kuitenkin enempi kuin jos itse tekisi. Pitäähän sitä rauhanyhdistyksen kassaa lihottaa. Katsooko naapurin rouva, että tuo toi tuon verran ja osti tuon verran?


Raha rahana
Eikö nyt olisi helpompaa vaan antaa se raha rahana, eikä tehdä ensin kamalaa työtä ja sitten taas kuljettaa toisen tuotteita kotia syötäväksi? Vai tuntuuko vaan ajatus paremmalta, kun on tehnyt työtä myös asioiden eteen.


Myyjäiset lapsuudessa
Lapsena myyjäiset olivat mahdottoman kiva juttu. Sai aina ostaa jotakin herkkua: popcornia, karkkia tai keksejä sillä pikkurahalla. Lisäksi tunnelma myyjäisissä oli aina kiva ja vapautunut. Oli paljon ostettavaa. Jännittävää oli myös kuunnella, että saiko joku meidän perheestä arpajaisvoiton. Turhauttavaa oli, kun toiset kateellisena huuteli, että taas teidän perhe voitti - meidän perheeseen osui voitot tosi usein. Meillä oli rauhanyhdistyksellä aina sadan numeron arpalista ja enempää ei voinut arpoja kirjoitella. Se oli yksi A4, jossa oli numerot ja viivat. Sitten nostettiin numerolappuja jostakin astiasta ja voitot annettiin järjestyksessä joko itse sai valita tai joku tietty oli ensin päävoitto ja sen jälkeen sai valita. Toisinaan voitot olivat myös järjestetty ja sitten jokainen sai sen, mikä kohdalle osui.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti